...tapasi isäni aikoinaan sanua kylyminä talaviaamuina, kun vintinväliköstä alas omasta kammaristaan keittiöön aamukahaveille asteli. Sillon tiesi ettei tuu mehtäpäivää, vaan pääsee rantteelle halontekkoon ja heleppohin hommiin verrattuna siihen, että pitäs lähtiä Halameen luolikoihin pöllin tekkoon ja hankeen kahalaamaan.

 Raittiiksi jäähtyivät kelit myös tänään. Noin -27 astetta on sitkeästi jurottanut mittarissa koko illan ajan. Nokkani pakkasen sieto kestävyyden kävin silti testaamassa ja rapiat puoli tuntia kävelin iltasella ennen saunaa komeaa kuun valaisemaa metsää samalla ihaillen.

 Vaan eihän minun tästä illasta pitänyt jorista, vaan noista eilen ottamistani muutamasta valokuvasta revontulien alapuolella joista en ehtinyt maanantaina pukahtaa puolta sanaa, kun pukkasi kiireen päälle, että ehtii ajoissa töihin.

 Lintukuvissa ei oikeastaan muuta ihmeellistä ole kuin se että sekä viherpeippoja että punatulkkuja tuli tietenkin maisemiin heti bongausviikonlopun jälkeen seuraavana päivänä. Viherpeipot tulivat parvena tapansa mukaan lähipuihin ja siitä sitten yksitellen hiljalleen laskeutuivat välillä oksilla hetken istuen kohti ruokintapaikkaa. Rouva punatulkku oli kovin pullea ja höyhenet pörröllään ja se on usein huolestuttava merkki linnun terveydentilasta. Tämä yksilö tuli kyllä kuvanoton jälkeen heti maahan ruokailemaan.

 Viiden kuvan ryhmästä kaksi alinta ovat varsin puisevia, mutta kertovat kuitenkin siitä rajusta kamppailusta jota luonnossa käydään elintilasta ja reviiristä. Hakkuu-aukealle jätetyt kaksi mäntyä ovat rinta rinnan tasaisen sopuisasti kasvaneet kohti valoa ja aurinkoa ja yhdessä varttuneet tukkipuun mittoihin. Toisin on alimmaisen ryhmän kuusien laita, joilla todennäköisesti on muutaman vuoden tarkkuudella ikää saman verran. Ylivoimaisesti suurin puista on latvakasvukisan voitettuaan vielä oksillaan huiskinut hävinneiden puiden latvukset nurin ja tappiolle joutuneiden ainoa keino säilyä hengissä on ollut se että ovat alkaneet kasvattaa oksiaan voimakkaasti sivulle ja valoon päin. Molempien kuvien kaltaisia ilmiöitä esiintyy muuallakin kuin luonnossa.

 Keskelle jäi vielä kuva ladusta, joka Koirajärven ylitettyään jatkaa matkaansa Huhujanojan poikki, nousten seuraavaksi Kontionkankaalle ja jos tuon jyrkähkön mäen selviää kunnialla myös alas pystyssä seisten, niin pian onkin kämppäkankaan komeassa kuusikossa.

 Isä-Veikko oli joskus 50-luvulla Peura-Heinon kanssa hiihdellen liikkeellä tuolla seudulla. Liekö olivat latvalintuja sihtailemassa tai sitten kevättalven leimikoita katselemassa ja suunnittelemassa. Topin talvitien paikkaa olivat rivakasti paikalle hiihdelleet ja hyväkuntoisia työn kovettamia miehiä kun siihen aikaan olivat niin päättivät tehdä umpihankia hiihdellen vajaan parin kilometrin lenkin ja käydä laskemassa ihan vain huvikseen tuolta korkealta mäeltä alas. Kunnon vauhdin ottivat miehen ja peräkanaa syöksyivät lyhyehköön mutta jyrkkään rinteeseen ja niinhän siinä kävi kuin Jänö-Jussille vanhassa lasten laulussa. Hangen alla oli luokalle taipunut käsivarren vahvuinen koivunrunko ja sukset kyllä menivät sujuvasti molemmilla puun alitse, mutta miehet sen ylitse ja pyörimällä tulivat naapurukset loppumatkan alas rinnettä. Eihän siinä kuinkaan käynyt kummallekaan, mutta uudestaan eivät enää mäen päälle kiivenneet ja ne ämmät jäivät heiltä korjaamatta ikipäiviksi.