Otsikko ei viittaa Pohjanmaan rannikkoalueen maankohoamiseen vaan kuusen lahovikaan, jota vanhoissa kuusimetsissä hyvinkin runsaasti esiintyy. Kuvan kannossa tuota ruskeaa pehmeää tarvepuuksi ja sahatavaraksi kelpaamatonta puuainesta onkin jo lähes koko poikkileikkauspinnan alalla, eli tätä puuta  tauti on ollut jo pitkään vaivaamassa ennen  sen kaatamista.

 Tämä kuva johdattaa seuraavanlaiseen pikku tarinaan: Olin ensimmäistä talvea isäni mukana metsätöitä opettelemassa myöhemmin hyvinkin tutuiksi tulleissa maisemissa. Isä-Veikolla ei juuri ollut tapana virheitä ja mokia työhommissa tehdä. Sahasi ja höyläsi puun siihen malliin, ettei siitä jäänyt jätteeksi kuin pieni kasa parkkia ja muutama loson kipene äidille poltettavaksi. Takoi pajassaan raudan siihen muotoon kuin halusi ja tarvitsi ja myös osasi sen karkaista. Jopa juonikas kova kivi sai haljeta poran ja lekan käsittelyssä isäni toimesta.

 Mutta takaisin kannolle istumaan ja tarinaa jatkamaan. Koirajärvenojan varrella puun kaadossa olimme paikassa jonne nykyään pääsee autolla perille saakka, mutta silloin sai lähes kaksi kilometriä talviteitä pitkin hiihtää tai kävellä, että työmaalle pääsi. Ammattimetsurikin oli apunamme ja liekö sen johdosta isänikin intoutunut kovaan työn touhuun, kun sai juonikon "Kullopinkin" hyvin käydä raikaamaan. Kaateli sitten minulle läheltä Einon metsän rajaa pienehköjä kuusenturreja kirveellä karsittavaksi ja niin oli kova vauhti, että yht`äkkiä huomasin isäni olevan naapurin puolella ja aloittavan kaatoloven tekoa väärällä palstalla. Ihmeissäni huusin ja kyselin, että et kai sinä sitä puuta voi kaataa ja silloin isänikin huomasi mitä oli tekemässä. Puu jäi pystyyn iso kolo tyvellään, joka pihkalla paikkautui kestäen tuulet ja syysmyrskyt lahoviastaan huolimatta, jonka tuo sahaus aiheutti, kunnes pari vuotta sitten tuli moto paikalle ja teki päätökseen työn, jonka isäni 32 vuotta aiemmin aloitti.

 

79079.jpg