Aamupäivällä kävin vanhan padon paikalla katsomassa, joko vesi on alkanut joessa nousemaan. Rauhallisesti vielä virtasi Peurakoski, mutta sen verran jo koski solisi että sai pitkään tukossa olleen runosuoneni ainakin hetkeksi aukenemaan ja riimiä tuottamaan hitaasti ja pahoin yskien mutta kuitenkin jotain kevääseen liittyvää tuottaen:

 Hiljainen on vielä Vääräjoki, pian se kyllä tulvii toki. Metsistä kun ojat aukee, silloin tilanne päälle laukee. Rajusti voivat lähteä jäät, jos on lämpimät lähipäivien säät. Veneillä saa pelloilla kulkee, vesi kun maat allensa sulkee. Kauan ei tulvan aika kestä, sitten ei mikään hauen nousua estä. Kalaan voi taas mennä rantaan joen, "kala kultakylki koukkuun käy" onnellisena hoen.

 Ei hauenpyynnissä aina koukkuja tarvita. Tästä asiasta sain pikkupoikana kongreettisen todisteen, kun olimme isäni kanssa menossa Härönjärvelle eräänä toukokuun päivänä Maijanojan vartta seuraillen. Ojaa pitkin oli noussut noin puoli kiloinen hauki lähelle järveä ja tämä peto oli jäänyt ojan pohjalle noin 20 senttiä syvään veteen ilmeisesti saalista vaanimaan. Isäni sitten kysyi minulta, että napattaisiinko tuo kala tuolta vedestä. Minä ihmettelin, että miten sitä sieltä paljain käsin ottaa kun ei ole minkäänlaista kalastusvälinettä mukana. Isäni ei puhunut mitään, katkaisipa vain pitkän notkean pajunvarvun ja solmisi sen latvapäähän kiristyvän silmukan ja uitti sen hiljaa ja varovasti ylävirran puolelta hauen pään ohi ja kun solmu oli kalan kiduksien kohdalla nykäisi nopeammin kuin silmäni tajusivat ja samantien potkiskeli rannalla kiiltäväsuomuinen vedenelävä. Kotiin se sitten riipissä roikottaen ylpeinä kannettiin suolineen ja sorkkineen äidin ihasteltavaksi. Kala unohtui sitten hetkeksi eteisen ovenpieleen ja kissa sen kävi siitä sitten korjaamassa parempaan talteen.                                                                   

64548.jpg