Valitsin Muumin, sillä noin kymppivuotiaana sain joululahjaksi Taikurin hatun ja siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän salaa fanittanut näitä hauskoja satuhahmoja joista meistä jokainen varmasti omaa persoonaansa lähimpänä olevan laakson asukkaan löytää, jos sen vain uskaltaa itselleen myöntää.

 Kuumissa saunan löylyissä äsken istuksin samalla yrittäen torjua alkavaa flunssaa  miettien mitä tekisin näin talven lähestyessä jos olisin: Muumipeikko: Etsisin omalle Niiskuneidilleni parhaista parhaimmat havunneulaset talviunen ajaksi vatsaa hellimään. Muumipappa: Muistelmien parissa syksyillat kuluisivat hurjaan nuoruuteen ajassa taaksepäin palaten. Niisku: Suunnittelisin moottorirekeä jolla voisi ensilumilla vielä Yksinäisien vuorten tähtitornilla nopsaan ennen kovia pakkasia piipahtaa. Hemuli: Viimeisiä kasvien kukintoja helmat hulmuten tutkisin. Nipsu: Kiireellä vielä ympäri laaksoa puolijuoksua kulkisin kaikkea kiiltävää etsien ennen kuin lumi maan peittää. Piisamirotta: Kuuntelisi Hallikaisen Kuurankukka-laulua ja varsinkin kohtaa jossa lauletaan: "Turhaan aivan turhaan." Nuuskamuikkunen: Kengännauhat tiukalle sitoen ja ystävät hetkeksi hyvästellen puron vartta seuraten lähtisin talveksi kohti etelää.

 Valoisan ajan vähentyessä ja iltojen pimetessä punttisali tulee kylläkin enenevässä määrin ohjelmaani kuulumaan. Muutama raaka tempaus ja vähän vatsaa oli tämän illan aiheena. Nuoriso oli omat harkkansa tehnyt jo iltapäivällä eikä lavalle tunkua loppuillasta ollut. Marian saliraportti kertoi Johannan jo kolmikymppisen työntäneen ja Jossun neliseiskapuolikkaan korkealta rinnalle kääntäneen. Mile oli myös kovia rautoja kotisalillaan käsitellyt ja tiedä vaikka pistäisi Anan lujille Lampilla, jos nuoret miehet kakskymppisten pm-karkeloissa samaan sarjaan päätyvät.