Isä-Veikko haaveili lähes koko ikänsä jättiläishauesta, jonka joskus nappaisi. Muutama läheltä piti tilanne oli ja niistä karanneista kaloista tulivat ne parhaat jutut, jotka aina uudestaan ja uudestaan sain polven korkuisena kuulla ja joka kerta tarina oli yhtä jännittävä, vaikka sen sanasta osasin ulkoa. Isä aina aloitti kertomuksen kysymällä: Olenko koskaan kertonut ja vaikka kumpikin tiesi, että tuttu on juttu silti piti päätä puistaa, että pääsi kertomusta kuuntelemaan.

 Kotikylältä aloitetaan ja Vääräjoen rannasta vain puoli kilometriä kotoamme jokivartta alaspäin. Lusikkauistinta isäni pitkän vavan nokassa uitteli kosken alapuolisissa syvänteissä, kun yhtäkkiä jysähti ja kunnolla. Mitään ei voinut. Valtava kala ei potkinut eikä riuhtonut veti vain määrätietoisesti kohti keskijokea ja vei uistimen mennessään. Toista uistinta ei ollut vaihtaa eikä aikaa ollut kotoakaan lähteä sitä hakemaan vaan kaksi rannalta löytynyttä sammakkoa saivat syöteiksi kelvata koukkuihin joita kalamiehen repusta sentään löytyi.

 Samantien kun sammakot sai isäni uimasille nälkäinen peto iski uudestaan ja täsmälleen samaan suuntaan mentiin jälleen ja samalla lopputuloksella. Siihen loppuivat konstit ja koukut ja joki sai kuningaskalansa pitää.