Täällä se vielä asustaa, vanha Myllytonttu. Ikää on vähän yli sataviikymmentä vuotta eli reilusti enemmän kuin tällä rakennuksella. Yksin on Tonttu saanut olla liki seitsemänkymmentä vuodenkiertoa. Tonttumuori sen jätti aikoinaan, kun kuuli, että Tyngälle rakennetaan uusi hieno vehnämylly. Hyppäsi keväällä -37 jäälautalle ja jätti Peurakosken maisemat selkänsä taakse.

 Kukaan ei tiedä missä Tonttu on syntynyt, tai mistä yleensäkin tullut, vain se on perimätietona, että kun 1800-luvulla lähes joka koskeen ja kylälle oma vesimylly perustettiin Pohjanmaan jokien varsille, niin kaikki ne oman pikku asukkinsa saivat varmasti heti kun ensimmäiset uudisviljat oli saatu jauhettua. Yleensä tontut olivat ja ovat edelleenkin rehtiä ja oikeudenmukaista väkeä ja oman myllärin puolella joka tilanteessa ja välillä apunakin. Montakin kertaa on sattunut, että myllärin rankan ja pitkän päivän aikana nukahtaessa hetkeksi Tonttu on myllylle menevän patoluukun sulkenut  näin turbiinin vesirattaan pysäyttäen ja samalla kivet seisauttaen, kun jyvät ovat tratista loppuneet ja tyhjää jauhavat myllynkivet ovat uhanneet kuumeentua ja polttaa pinnan jauhourat piloille. Silloin on Tonttu kannattanut palkita seuraavana päivänä suurella puurolautasella, sillä kivien uudelleen kuntoon saattaminen olisi ollut monen hikisen työtunnin urakka kivihakulla naputellen. Epärehellinen jauhattaja on myös Tontun toimesta saanut usein ansionsa mukaan, kun on kaunoja ottanut hieston alta enemmän kuin mylläri on luvannut. Säkin pohja on oudosti saattanut pettää kotona kuormaa purkaessa.

 Oman vanhan myllymme Tonttua en minäkään koskaan ole näkemään päässyt. Sitäkin useammin olen kyllä sen katseen syksypimeällä niskassani tuntenut, kun olen iltayöllä käynyt vesiturbiinin pysäyttämässä samalla omaan tarpeeseen sähköä jauhaneen pienen generaattorin sammuttaen. Pilkkopimeästä alamyllystä on sitten tullut yleensä lähdettyä aika vauhdilla takaisin tupasalle juoksun kanssa. Ehkäpä kerran kuitenkin pienen varjon siitä sittenkin näin. Varma en toki voi olla.

 Eräällä oravalla oli aikoinaan tapana käydä myllyssä jyviä syömässä ja usein ruokailupaikkana oli ylämyllyn kaatopöytä jolle säkit nostettiin ennen jyvien valuttamista varistajan kautta kivien lomaan. Eräänä päivänä, kun myös sahan koneet olivat käynnissä ja meteliä tuottamassa orava oli vakiopaikallaan pöydällä istumassa, niin sen häntä oli valunut pöydän reunan yli  kannen alta näkyviin. En sitten voinut vastustaa kiusausta, vaan hiivin rattaiden kolinan turvin pöydän alle ja nykäisin Kurrea kevyesti hännästä. Oravahan tietenkin lähti ja lujaa omia reittejään pakosalle ja siinä rytäkässä olin myös varjon häivähdyksen näkevinäni rääjin takana olevien kankaisten putkien lomassa jotka laskeutuivat alamyllyn puolelle ja kaunakoppiin, mutta kuten sanottua, varma en voi tänäkään päivänä havainnostani olla.